Lähteä ja tulla takaisin.

When all you see ahead is unknown. 

Nyt on kerrankin Sara sanaton. Täydellisesti. En nyt tiedä mitä muuta tässä voisi sanoa, kuin että huomenna sitä mennään eikä paluuta näy! Matkalaukku tönöttää tuossa edessä puolityhjänä, mikä on hyvä. Pari lastia pyykkiä, yksi täytettävä muistitikku kaverille ja yleistä panikointia, sitten uskon voivani mennä nukkumaan. Tai ainakin yrittää moista. Huomenna puoli kymmenen lähdetään seikkailemaan vielä apteekkiin ja kauppaan ostamaan karkkia, sitten suunnaksi Helsinki-Vantaan lentokenttä. Kahden jäljestä lähtee kone kohti Chicagoa ja niin edelleen.. Joskus kymmenen aikaan illalla (Texasin aikaa) olisin Dallasin maastossa etsimässä omaa host perhettä.. Eli joku kuuden aikoihin aamuyöllä suomen aikaa. Siitä se sitten lähtee..

Tässä kohtaa en nyt kyllä keksi mitään sanottavaa.. Äsken itketti, nyt on vain haikea olo. Tänään on sanottu liikaa hyvästejä mun makuun. Vaikkei nämä edes oo mitkään hyväiset!! Vähän pitkäaikaisemmat ’nähdään taas’ -toivotukset vaan.

Kaverit on antanut kaikkia kivoja juttuja muistoksi itsestään ja se on kiva musta! Yksi kultanen muksu meni ja unohti sormuksensa mulle, enkä ole siitä tippaakaan pahoillani. Sormus roikkuu nyt kaulassa muistona siitäkin rakkaasta. Muutenkin kaverien antamat korut ripustettu kaulaan ja käsiin ja naapurien ampuma skumppapullon korkkikin on tallessa! Naapuri käski laittaa talteen ja viedä amerikkaan pöydälle koristeeksi, muistoksi hienoista läksiäisistä, jotka iskä oli naapurien kanssa järkännyt! Ei meitä siellä kuin 6 ollut, mutta mukavaa oli. Mutta jep, en mä enää mitään jaksa keksiä, seuraava postaus tulee sitten lätäkön toiselta puolen, Texasin osavaltiosta! Pitäkäähän lippu korkealla suomalaiset, mä meen sivistämään noita jenkkiläisiä, että kyllä se Suomi vie voiton;) 

Just leave me your stardust to remember you by

Ja niin se lähtö vaan lähenee! Enää kymmenen yötä Suomikodin lämmössä, sitten lähdetään Texasin paahteeseen. Ei sitä oikein osaa vieläkään ymmärtää. Mun matkalaukku, tai no enemmänkin se on kassi, tuli perjantaina ja kohta voisi siis ruveta kattelemaan mitä sitä sitten mukaan ottaisi. Mun kaverit taitaa stressata tätä mun pakkausta enemmän kun mä! Itselläni on paljon muutakin stressattavaa, niin en oikein enää jaksa tästä ottaa mitään numeroa. Sillä hetkellä kun näin tuon kassini niin kaikki stressi pakkausta kohti kaikkosi. Mulla ei ole kesävaatteita juuri tippaakaan ja tuonne Texasiin ei paljon mitään pitkähihaisia tarvitse raahata. Lisäksi voin ostaa sieltä sitten vaatteita, kunhan pääsen. Muutenkin sieltä saan lähemmäs kaiken mitä kotiin unohdan. Mua ei tällä hetkellä niinkään jännitä, enemmänkin vähän ahdistaa.

Mä olen aina ollut kova poika ajattelemaan tulevaisuutta tosi yksityiskohtaisesti. Nyt en pysty siihen, koska en yhtään tiedä mitä mulle on luvassa ensvuonna. Paljon kivaa ja kokemuksia, mutta siihen mun tietous sitten jäikin. Vaihtoon meneminen on näitä juttuja, joihin sua voidaan valmentaa miten paljon tahansa, enkä mä ainakaan siltikään olisi valmis lähtemään. Mutta silti mä olen kovin menossa. Ja tosi innoissani. Vielä enemmän innoissani olen kun nyt sain nähdä millainen huone mulla siellä odottaa! Hostma on oikeesti panostanut siihen!

Rakastuin tohon kirjotuspöytään!!

Ja toi S-taulukin oli aika imarteleva :)

Ja tää taulukin on kiva, ja toi pöytä!

Okei helposti sanottuna, toi huone on täydellinen!

Maanantaina pitäisi mennä kaverin kanssa Turkuun shoppailemaan. Vaatteita en anna itseni ostaa enkä muuta tällaista, mutta niitä pirun tuliaisia pitäisi katsella oikein urakalla. Lisäksi mun pitäis lukea yksi Finland-kirja minkä äiti oli ostanut tälle mun perheelle, koska siellä varmasti on juttuja mitä mä en itekkään tiedä ja sitten nolottaa jos ne rupeaa jotain kyselemään ja mä en mistään mitään tiedä! Lisäksi pitäisi vielä lukea noita Ef-vihkosia ja lappusia ettei vain mikään jää huomaamatta! Taidan napata ne ja painella aurinkoon käristymään.
Ja hei! Superpaljon kiitosta Saralle, joka kiltisti teki mun blogille hienon uuden ulkoasun!! Vaikka kuinka hieno ja paljon kivempi kuin vanha ja tylsä! Joten kiitän :) Hyvää sunnuntaita kaikille ja sitten viikon alkua!

are you always gonna be there when I grow up, are you?

Cross your heart?

Kiitos Seppäseni muokkauksesta♥

Nyt seuraa kauhea angstipostaus, joten be aware.
Olin nyt viikon rippileirillä isosena ja siellä ikävästi kaikki padot murtuu ja alkaa ajattelemaan. Siellä ei sitä ehdi harrastaa paljoakaan, mutta kun pääsee kotiin ajattelee sitten ihan liikaa. Ja sitten tulee vaan paha mieli.

Pääsin kotiin ja nuorin katti juoksi jalkoihin kovin huutaen. Sillä oli tainnut olla vähän ikävä mua, tai niin mä ainakin tykkään uskoa. Siinä sitten tajusin kuinka paljon olin poikia kaivannut kun olin poissa ollut. Meillä kun siis on 3 kollia, jos ei joku tiennyt. Ja kun kerran ikävä kaivertaa jo viikon varrella, millainen ikävä siitä syntyy kun ei niitä näe vuoteen? Pahin pelkoni on, että jo vanha herra Hector joudutaan lopettamaan sillä välin kun olen poissa. Se tunne, jos en saa sanoa sille hyvästi. Ja kyllä, minä itken tässä nyt kissaa. Eläinrakkauteni on hävettävän suuri, minkäs sille mahtaa?
Taitaa musta tulla hullu kissanainen isona.
Itkin sitten kissojen perään tuossa päivällä hetken ja taas kyyneleet pyörähti silmäkulmiin kun tätä ajattelen.

No mutta jatketaan.

Toinen asia, mitä aloin ajatella oikein urakalla, on ystävät. Vaikka kuinka kaverit on väittänyt tässä vastaan, tämä on myös yksi top 5 pelkolistallani; mitä jos mä olen ihan ulkona kaikesta kun tulen takaisin? Tai siis totta kai olen, vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon, en mä sitä itke. Mutta mitä jos mä en enää pääse mukaan kavereiden juttuihin? Muutenkin tuntuu että käyn ihmisten hermoille vähän väliä ja niin, niin onkos tässä nyt hyvä hetki pistää lopullisesti välit poikki? Okei, ehkä jos nämä ihmiset haluavat jäädyttää suhteensa muhun, ehkei ne sitten olleet oikeita ystäviä. Muttei se silti tuntuisi kivalta.
Musta tuntuu nyt siltä, että lähtöpäivänä piiloudun sängyn alle, en lähde. Pelottaa. Itkettää. Pelottaa lisää. Ja sitten vähän itkettää.

Lähtöönhän on nyt alle kolme viikkoa ja hyi kauhia. En pysty edes ajattelemaan kuinka lähellä se lähtö jo on. Kesän piti olla pitkä ja mulla piti olla paljon aikaa nähdä kaikki ja tehdä kaikki. Miten musta tuntuu, etten ole vielä mitään tehnyt ja mitään en enää kerkeä? Apua! Voisko joku ottaa osan mun tehtävistä ja tehdä ne mun puolesta? Muun muassa sitten nämä lentomatkat voisi joku muu hoitaa, itse tykkäisin vaan olla siellä niinkos tups! Paniikki kasvaa päiväpäivältä ja kohta ei enää henki kulje. Kai mä silti tästä selviän..
Jos joku voisi kertoa mulle, miten tätä paniikkia voisi helpottaa, neuvot ovat tervetulleita!

Vietelkäähän mukava viikonloppu ystäväiset!